Kokeellisen elokuvan ja videotaiteen historiaa

Kokeellinen elokuva sai alkunsa kuvataiteilijoiden piirissä pian elokuvan synnyn jälkeen 1900-luvun alussa. Taiteilijat valjastivat uuden välineen rohkeasti käyttöönsä. Ensimmäisten joukossa oli avantgardistinen Cinéma Pur (ransk. puhdas elokuva) -liike, joka keskittyi elokuvan tarinan sijaan sen rakenteen ja muodon muuttamiseen ja kokeiluun. Dadaistiset, surrealistiset, kubistiset ja futuristiset vaikutteet siirtyivät taiteilijoiden kautta myös elävän kuvan piiriin. Liikkeen jäseniä olivat mm. René Clair, Marcel Duchamp ja Man Ray.

Ensimmäisenä suomalaisena kokeellisena elokuvana pidetään Armas Jokisen lyhytelokuvaa Vappuhumua (Första maj glädje) vuodelta 1933, jossa kuvataan vappujuhlintaa Helsingissä. Teoksen ohjannut, kuvannut ja leikannut Jokinen käytti elokuvassaan paljon kokeellisia kerronnan keinoja, kuten takaperin ja ylösalaisin kuvausta sekä kaksois- ja kolmoisvalotusta. 


Armas Jokinen: Vappuhumua (1933).

Jo 20-luvulta lähtien, mutta erityisesti toisen maailmansodan jälkeen taiteilijat käyttivät halvempaa 16 mm:n ja 8 mm:n filmiä ja pyrkivät kehittämään uusia kerronnan keinoja. Esimerkiksi Stan Braghage Yhdysvalloissa ja Eino Ruutsalo Suomessa työstivät filmiä ilman kameraa piirtämällä ja naarmuttamalla sitä.

1960- ja 1970-lukujen kokeellinen elokuva ja videotaide syntyivät käsite- ja performanssitaiteen kentän kautta, jossa video toimi usein vain tallennusvälineenä. Yhdysvalloissa Nam June Paik, Bruce Nauman ja Joan Jonas ottivat videon uutena teknologiana käyttöön ensimmäisten joukossa.

Suomessa taiteilijat kuten Juhana Blomstedt, Erkki Kurenniemi, Peter Widén ja Pasi Sleeping Myllymäki työskentelivät tuolloin vielä pääasiallisesti filmillä. Blomstedtin teos Kevätsadetta (1965) oli löydetyistä filminpätkistä koostettu (found footage) elokuva, joka esitettiin osana samannimistä Helsingin ylioppilasteatterin esitystä. Teos heijastettiin näytelmän lavasteena toimineeseen esinekasaan. Kyseessä on luultavimmin yksi ensimmäisiä kotimaisia kokeellisia elokuvia, joka rikkoi perinteistä esittämisen tapaa.


Eino Ruutsalo: Kineettisiä kuvia (1962).

Suomalainen videotaide sai alkunsa 1980-luvulla, jolloin useat taiteilijaryhmät käyttivät videota performanssien sekä tila- ja ympäristöteosten tallennusvälineenä. Suomalaisen videotaiteen pioneerina voidaan pitää Mervi Deylitz-Kytösalmea joka oli 1970-luvun lopulla opiskellut videotaidetta Saksassa mm. Nam June Paikin ja Joseph Beuyesin johdolla. 

1990-luvulle saavuttaessa oli videotaide jo vakiinnuttanut asemansa suomalaisen elävän kuvan kentässä ja taiteilijoiden piirissä. Filmille ja videolle kuvatuista kokeellisista teoksista tuli merkittävä osa gallerioiden taidetarjontaa.

Kotimaisen mediataiteen keskeisiä nimiä 1990-luvulla olivat mm. Teemu Mäki, Harri Larjosto, Marita Liulia ja maailmanlaajuiseen maineeseen noussut Eija-Liisa Ahtila. Nykyään muita videotaiteen kansainvälisesti suuria tekijöitä Ahtilan lisäksi ovat mm. Pipilotti Rist, Bill Viola, Isaac Julien ja Steve McQueen. Media- ja videotaidetta voidaan pitää yhtenä suomalaisen taiteen kentän kansainvälisesti merkittävimmistä taiteenlajeista 2000-luvulla.

Lähteet:
Kirsi Väkiparta (toim.); Sähkömetsä - Videotaiteen ja kokeellisen elokuvan historiaa Suomessa 1933-1998; Helsinki, Valtion taidemuseo, 2007.
Michael Rush; New Media in Art; London, Thames & Hudson, 2005.


Pasi Sleeping Myllymäki: Forssa-ilmiö (1982).