Johdanto suomalaisen elokuvan historiaan

Varhaisvaiheet

Suomalaisen elokuvakulttuurin historia juontuu Lumièren kiertueen ensimmäiseen näytäntöön Helsingissä 28.6.1896. Tapahtuma ja sitä seurannut "vuosisadan ihmeen" voittokulku synnyttivät elokuvateatteritoiminnan ja ennen pitkää myös kotimaisen elokuvatuotannon tarpeen: ensimmäiset suomalaiset dokumenttielokuvat valmistuivat 1904 ja näytelmäelokuvatuotanto käynnistyi Salaviinanpolttajien myötä 1907.

Autonomian aikana ja vielä itsenäisyyden ensimmäisinä vuosina tuotanto oli suppeaa ja haparoivaa, mutta löysi vähitellen linjansa kansallisen identiteetin ja kulttuurin rakennustyöstä: kansalliset aiheet olivat arvo sinänsä, samalla kun korostettiin kotimaisen tuotannon tärkeyttä, eroa ja kilpailuasetelmaa ulkomaiseen elokuvaan nähden.

Kauden merkkipaaluina voidaan pitää Suomi-Filmin perustamista 1919 ja Erkki Karun (1887-1935) astumista yhtiön johtoon: Karu oli suomalaisen elokuvan varsinainen perustanlaskija sekä taiteellisella että teollisella saralla. Hän vaikutti tulevien vuosien kahden suurimman yhtiön, Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden, perustajana, johtajana sekä ohjaaja-käsikirjoittajana.

Elokuvissaan hän viljeli johdonmukaisesti kansallista linjaa ohjaten mm. ensimmäiset versiot Nummisuutareista (1923) ja Koskenlaskijan morsiamesta (1923) sekä armeijan merkitystä propagoivan trilogian Meidän poikamme (1929), Meidän poikamme merellä (1933) ja Meidän poikamme ilmassa - me maassa (1934).

Suomalaisen elokuvan kulta-aika

Karu oli keskeinen hahmo myös äänielokuvan kotiutumisessa Suomeen. Äänielokuvan murros kesti meillä pitkälle 1930-luvulle, mutta vuosikymmenen puolivälin jälkeen alkoi vaihe, jota sopii luonnehtia "suomalaisen elokuvan kulta-ajaksi". Tämä oli nousukausi jota edes toisen maailmansodan vuodet eivät pystyneet katkaisemaan.

1930-luvun lopulla tuotanto kasvoi noin 20 elokuvaan vuodessa ja lyhyitä keskeytyksiä lukuunottamatta pysyi käynnissä ja jatkui määrältään varsin tasaisena myös sodan aikana. Yleisömenestys oli taattu, kun muut huvitilaisuudet olivat säännösteltyjä ja ulkomaisia elokuvia oli tavallista niukemmin tarjolla. Tuolloin jokainen kotimainen elokuva sai keskimäärin 400 000 katsojaa eli enemmän kuin 10% maan väkiluvusta ja kymmenen kertaa enemmän kuin 1990-luvulla keskimäärin.

Lue lisää suomalaisen elokuvan varhaisista vaiheista Elonetistä.

1930-luku / 1940-luku / 1950-luku / 1960-luku / 1970-luku / 1980-luku

Kohti uutta vuosituhatta

1990-luvun alussa tilanne oli se, että Suomen talous oli lamassa ja suomalainen elokuva oli lamassa. Elokuvasäätiössä elettiin levottomia aikoja, tuotantopäälliköt ja toimitusjohtajat vaihtuivat tiuhaan, kun niukkuuden ja yleisökadon olosuhteissa etsittiin tukipolitiikan linjaa. Vuosikymmenen puolivälissä talouden elpyminen ja uusi nousukausi panivat rahan jälleen liikkeelle elokuvatuottajille ilmeisen suotuisin seurauksin. Tuotantoyhtiöiden konkursseilta ei vältytty 1990-luvullakaan, mutta useimmat yhtiöt ovat selvinneet hengissä. Myös elokuvasäätiö on saanut lisää rahaa ja sen tuotantopolitiikka on vakautunut ja profiloitunut edukseen.Vuosikymmenen lopulla eli vuosisadan ja vuosituhannen vaihteessa saatiin korjata tukipolitiikan ja muiden tekijöiden yhteissatoa: vuonna 1999 elokuvateattereissa nähtiin jälleen lähes 30 kotimaista ensi-iltaa ja näiden katsojaosuus nousi peräti 25 prosenttiin eli neljäsosaan kaikista elokuvakäynneistä, jotka nekin ylittivät seitsemän miljoonan rajan ensimmäisen kerran yli kymmeneen vuoteen. Lisäksi katsojatilaston kärjessä oli neljä suomalaista elokuvaa: Olli Saarelan Rukajärven tie, Raimo O. Niemen Poika ja ilves, Aleksi Mäkelän Häjyt sekä Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen, jotka kaikki ylittivät 200 000 katsojan rajan, eikä siitä jäänyt kauaksi Åke Lindmanin Lapin kullan kimalluskaan.

1990-luvun näkyvin ohjaajatulokas on ollut Markku Pölönen, jonka maaseutukuvaukset Onnen maa (1993), Kivenpyörittäjän kylä (1995) ja Kuningasjätkä (1998) yleisö- ja arvostelumenestyksinä valmistivat tietä kotimaisen elokuvan uudelle tulemiselle. Pölösen puolipitkä esikoinen Onnen maa sisältää tiiviissä muodossa ohjaajan tematiikan, joka näkyy myös hänen laulajamuotokuvassaan Badding (2000) ja Veikko Huovisen romaanin filmatisoinnissa Koirankynnen leikkaaja (2004): kysymys on tietystä menneisyyden nostalgiasta, joka kaikissa elokuvissa saa ilmaisunsa musiikin kautta, mutta myös maaseudun kuvauksesta sen suuren sosiaalisen murroksen kautta, muistin ja tunteiden, huumorin ja traagisten kosketusten monimielisen läpivalaisun kautta.

1990-luvulla ja etenkin sen loppupuolella on ilmaantunut monia muitakin nuoria lahjakkuuksia, samalla kun esimerkiksi Veikko Aaltonen on kypsynyt parhaisiin suorituksiinsa traumaattisia seksi- ja perhesuhteita tutkivissa elokuvissaan Tuhlaajapoika (1992), Isä meidän (1993) ja Rakkaudella, Maire (1999) ja Juoksuhaudantie (2004). Vuosikymmenelle on ollut ominaista myös naisohjaajien vahva panos: Pirjo Honkasalon dokumentit ja sisarusdraama Tulennielijä (1998), Kaisa Rastimon parisuhdetragikomedia Suolaista ja makeaa (1995) sekä perhedraama Säädyllinen murhenäytelmä (1998), Taru Mäkelän dokumentaariset (Lotat, 1996 ) ja fiktiiviset (Pikkusisar, 1999) lottakuvaukset sekä Auli Mantilan elokuvat Neitoperho (1997) ja Pelon maantiede (2000), jotka tutkivat väkivallan tematiikkaa naisnäkökulmasta. Niin ikään naiset ovat kunnostautuneet dokumenttielokuvien tekijöinä: Honkasalon ohella mm. Anu Kuivalainen, Kiti Luostarinen, Virpi Suutari & Susanna Helke ovat nostaneet lajin uudelle laadulliselle ja laajalti koskettavalle tasolle.

Jos halutaan etsiä jotakin yhteistä nimittäjää tai valtatrendiä tämän aikakuden suomalaiselle elokuvalle, niin yksi keskeinen suunta voisi olla paluu lajityyppeihin, kansalliseen perinteeseen ja kansallisen identiteetin etsintään. Niinpä esimerkiksi Rukajärven tie, Pikkusisar tai Lauri Törhösen Hylätyt talot, autiot pihat (2000) merkitsevät paluuta sekä sotaelokuvaan että sodan kokemukseen uusin näkökulmin, niin rintaman kuin kotirintaman tasalta; Timo Koivusalon Kulkuri ja joutsen (1999), Rentun ruusu (2001) ja Sibelius (2003) sekä Jari Halosen Aleksis Kiven elämä (2002) palaavat menneiden vuosikymmenien taiteilijatarinoihin, sekä populaarikulttuurin että kansallisten suurmiesten historiaan. Häjyt kertoo modernin version pohjalaisesta puukkojunkkaritarinasta, Kuningasjätkä palaa tukkilaiselokuvien ja Lapin kullan kimallus Lappi- ja kullankaivajaelokuvien perinteeseen; Aki Kaurismäen Juha kertaa mykkäelokuvan perintöä ja on kaikkiaan neljäs filmatisointi Juhani Ahon klassikosta. Kaikki nämä elokuvat edustavat nimenomaan suomalaista kokemusta ja perinnettä, niiden takana on ajatus, että ne puhuttelevat lähinnä suomalaisia katsojia ja että niiden on löydettävä pääasiallinen yleisönsä Suomesta. Uusmedian ja multiplex-teattereiden miljöössä, yhdentyvässä Euroopassa ja globalisoituvassa maailmassa näyttää korostuvan tarve palata kansallisiin juuriin, pitää kiinni perinteestä ja kansallisista ominaispiirteistä.

Kansallisen perinteen ohella uuden polven suomalaiset elokuvantekijät ovat kiinni nykyajassa ja itseään etsivän nuorison maailmassa. Jarmo Lampelan Joki (2001) ja Eila (2003), Johanna Vuoksenmaan Nousukausi (2003), Auli Mantilan Ystäväni Henry (2004), Aku Louhimiehen Paha maa (2005) ja Claes Olssonin Onnen varjot (2005) kartoittavat uuden vuosituhannen suomalaisen yhteiskunnan kipupisteitä. Nuorison identiteettitarinat saattavat olla urheiluelokuvaa kuten Simo Halisen Cyclomania (2001) ja Joona Tenan FC Venus (2005), rakkaustarinoita kuten Aku Louhimiehen Levottomat (2000) ja Kuutamolla (2002), kasvutarinoita kuten Matti Ijäksen Sokkotanssi (1999) ja Haaveiden kehä (2002), Arto Koskisen Kahlekuningas (2002) ja Dome Karukosken Tyttö sinä olet tähti (2005) tai nuorisorikollisuuten ja sen sosiaaliseen taustaan kytkeytyviä elokuvia kuten Aleksi Mäkelän Pahat pojat (2003) tai Perttu Lepän Helmiä ja sikoja (2003). Myös lastenelokuva on kokenut uuden nousun Olli Saarelan Röllin ja metsänhengen (2001), Kaisa Rastimon Heinähatun ja vilttitossun (2002), Klaus Härön Näkymättömän Elinan (2003) ja Liisa Helmisen Pelikaanimiehen (2004) myötä. Uuden tekijäpolven menestyksen, nuoriso- ja lastenelokuvan elpymisen myötä suomalainen elokuva on jälleen lähentynyt yleisönsä valtaosaa, kuten näiden elokuvien suosio on osoittanut.

Tutustu kotimaiseen elokuvaan 1990-luvulta ja 2000-luvulta eteenpäin Elonetissä.

Tekstit: Sakari Toiviainen