Kurkistus kuvan taakse

Hollywoodin kaltainen, vaikka mittasuhteiltaan pienempi tuotantojärjestelmä syntyi myös moneen muuhun maahan, muun muassa Suomeen. 1920-luvulla Suomi-Filmi hallitsi yksin suurta osaa suomalaisesta elokuvatuotannosta. 1930-luvulla se sai rinnalleen Suomen Filmiteollisuuden ja 1950-luvulla Fennada-Filmin. Nämä kolme valmistivat valtaosan studiokauden pitkistä elokuvista, mutta niiden rinnalla toimi myös pienempiä yhtiöitä sekä Teuvo Tulion ja Veikko Itkosen kaltaisia itsenäisiä tuottajia.

Klikkaa kuvat isommaksi! Kuvat elokuvista Komisario Palmun erehdys ja Niin se on, poijaat! Suomen Filmiteollisuuden studioilta.

Suomalaisissa suuryhtiöissä oli Hollywoodin tapaan vakituinen henkilökunta, omat tähdet ja vahvat tuottajat. Suomi-Filmiä johti Risto Orko, Suomen Filmiteollisuutta T. J. Särkkä ja Fennada-Filmiä Mauno Mäkelä. Näillä oli yhtiöissään varsin suuri valta, ja etenkin Särkkä vastasi Suomen Filmiteollisuudessa yksin kaikista keskeisistä päätöksistä ja linjanvedoista, ja lisäksi hän oli itsekin ahkera ohjaaja ja käsikirjoittaja.

Suuryhtiöillä oli myös omat studiohallinsa. Ulkokuvauksia tehtiin erityisesti kesällä ns. aidoilla kuvauspaikoilla, mutta sisäkohtaukset lavastettiin studioihin.

Esimerkiksi Suomen Filmiteollisuuden Liisankadun halleilla Helsingissä saatettiin kuvata kahta elokuvaa yhtä aikaa, mutta toisinaan hallit yhdistettiin, jolloin pystyttiin rakentamaan laajoja lavastuskokonaisuuksia. Studiot olivat täysin varustettuja elokuvataloja äänittämöineen, taustaprojisointihuoneineen, konttoreineen ja näyttelijätiloineen, ja kiihkeimmillään studioiden kuumien lamppujen alla kuhisi kuin Hollywoodissa: Suomen Filmiteollisuus saattoi valmistaa joka kuukaudelle uuden ensi-illan.

Suomalainen studiojärjestelmä alkoi murentua 1950- ja 60-lukujen taitteessa, kun elokuvissakäynti väheni jyrkästi, teatteriketju supistui ja koko elokuvakulttuuri joutui murrokseen. Vanhat yhtiöt vähensivät tuotantoaan tai lopettivat kokonaan, ja tilalle tuli uusia, usein lyhytikäisiä tuotantoyhtiöitä, joilla ei ollut suurta vakituista henkilökuntaa. Valtio alkoi tukea elokuvatuotantoa ensin valtionpalkinnoilla ja 1970-luvulta lähtien Suomen elokuvasäätiön kautta. Siitä lähtien elokuvia on Suomessa tuotettu ns. sekatuotantojärjestelmällä, jossa osa rahoituksesta tulee tuotantoyhtiöltä, osa elokuvasäätiöstä, osa televisioyhtiöiltä ja yhä yleisemmin myös kansainvälisiltä yhteistyökumppaneilta.