Suomalaista elokuvakomiikkaa pätkittäin ja tähdittäin

Suomalaisen elokuvakomedian historia on pitkä ja lavea: karkean mutta pätevän kahtiajaon mukaan elokuvamme peruslajeja ovat olleet melodraama ja farssikomedia. Myös määrällisesti arvioiden komediat kattavat noin puolet koko elokuvahistoriamme aikana valmistuneista noin tuhannesta näytelmäelokuvasta.

Mykän elokuvan aikana ja aina 1930-luvun puoliväliin saakka hallitseva komedian muoto oli jokseenkin karkeapiirteinen farssi. Hienostuneempi komediatyyli kehittyi vasta Valentin Vaalan 1930-luvun lopulla Suomi-Filmille ohjaamien elokuvien myötä. Farssi on säilynyt suomalaisen elokuvan ja sen komiikan rehevänä aluskasvustona näihin aikoihin saakka kuten Vääpeli Körmyn, Pekon, Kummeleiden ja ennen kaikkea Uuno Turhapuron esimerkit osoittavat. Valentin Vaalan 1960-luvulle jatkuneen työn lisäksi "hienostunutta" ja "älyllistä" komediaa ovat pyrkineet tekemään Matti Kassila 1950-luvulta lähtien sekä Risto Jarva 1960- ja 1970-luvuilla.

Elokuvien toiminnallisten gagien, koomisten temppujen ja hahmojen kautta voimme nauttia siitä "mielettömyyden tuottamasta mielihyvästä" ja "järjen kielletystä hedelmästä", jota huumori Sigmund Freudin sanoin edustaa ja joka todellisessa elämässä on yleensä painettu näkymättömiin. Karikatyyri ja karkeakin farssi tarjoavat purkautumistien loogisen ajattelun ja todellisuuden sovinnaissääntöjen pakkopaidasta. Voimme nauraa huonollekin vitsille tai karikatyyrille vain siitä syystä, että ne kyseenalaistavat jonkin normin tai auktoriteetin.

 

Pekka ja Pätkä ketjukolarissa (1957)

Sotilasfarssi on ollut yksi kotimaisen elokuvan suosituin komedian lajityyppi. Ohjaaja ja käsikirjoittaja Armand Lohikoski esittelee episodielokuvassa Pekka ja Pätkä ketjukolarissa parodiat mm. sotilasfarssista ja lännenelokuvasta.
 

Koomiset vakiohahmot

Suomalaisen elokuvakomiikan helposti tunnistettavia maamerkkejä, jopa tavaramerkkejä, ovat koomiset vakiohahmot, jotka ovat seikkailleet elokuvassamme 1930-luvulta lähtien. He saattavat olla kotikutoisen kansanperinteen tuotteita kuten Lapatossu, Severi Suhonen tai Eemeli, kirjallisuuden siirrännäisiä kuten Ryhmy & Romppainen, sarjakuvahahmoista kehittyneitä karikatyyrejä kuten Pekka Puupää tai Vihtori & Klaara sekä televisiosketseistä kasvaneita hahmoja kuten Uuno Turhapuro, Pekko aikamiespoika tai Fakta Homman ja Kummeleiden tyypit.

Elokuvien ja niiden teemojen mukaan joustavia mutta peruspiirteiltään samanlaisina pysyneitä koomisia hahmoja ovat kehitelleet Lea Joutseno Vaalan 1940-luvun elokuvissa, Leo Jokela Aarne Tarkaksen ja Kassilan 1950- ja 1960-luvun elokuvissa, Antti Litja ja Jukka Sipilä Risto Jarvan 1970-luvun elokuvissa sekä Spede Pasanen 1960-luvulta 1990-luvulle.

Perusveijari valloittaa

Komiikan klassisia perustyyppejä ovat veijari, klovni ja narri, joiden rinnalle tai alalajeiksi luokitellaan kylähullut, hovinarrit, parodioijat, satiirikot, infantiilit ja muut erilaisiin emootioihin tai nauruhermoihin vetoavat koomiset hahmot. Kaikkien kantaisä on kuitenkin veijari, trickster, jonka ääriviivat näkyvät myös suomalaisen elokuvakomedian vakiohahmoissa.

Veijari on arkkityyppi, joka leikkaa kulttuurin kerrostumia primitiivisten kansojen hämäristä myyteistä nykyihmisen epämääräisiin infantiilisiin puoliin. Vitsi-tutkielmassaan Freud saattoi yhdistää huumorin piilotajuntaan ja rinnastaa sen uneen eräänlaisena oikotienä ihmismielen perustavanlaatuisiin prosesseihin. Koominen absurdius on luonteeltaan unien kaltainen, kirjoitti myös Freudin aikalainen, filosofi Henri Bergson tutkielmassaan naurusta. Jos koominen illuusio on yhtä kuin unen illuusio, jos koominen logiikka on unien logiikkaa, voimme odottaa löytävämme naurettavan logiikasta unien logiikan kaikki erityispiirteet. Tätä puolta edustaa mm. unijakso Nyrki Tapiovaaran elokuvassa Herra Lahtinen lähtee lipettiin (1939).Suomalaisen elokuvan koomisista tyypeistä Aku Korhosen henkilöimä Lapatossu on kansanperinteestä muokattu tyylipuhdas veijari, joka on kehittänyt laiskottelustaan ja flegmaattisuudestaan taiteen. Kyseessä on rooli, jota hän esittää herrojen hämäämiseksi, ja hänen tyhmyyttä teeskentelevä, salaviisas suhtautumisensa auktoriteetteihin muistuttaa Jaroslav Hasekin kunnon sotamies Svejkin edesottamuksia.

Innoittajana sarjakuva ja kirjallisuus

Amerikkalaisesta sarjakuvasta 1930-luvun suomalaiseen teatteriin ja elokuvaan kotiutuneet Vihtori & Klaara (Jiggs & Maggie) ovat aviopari, jonka mies on nousukasmainen liikemies ja tohvelisankari, vaimo seurapiireihin kilvoitteleva hienostelija ja kotityranni. Aiheen molemmissa suomalaisissa elokuvasovituksissa Vihtoria esitti Eino Jurkka, Klaaran osan tulkitsi Nyrki Tapiovaaran Kahdessa Vihtorissa (1939) Annie Mörk ja Teuvo Tulion Vihtorissa ja Klaarassa (1939) Verna Piponius.

Ajan hengen mukaisesti 1940-luvun koomikkohahmot olivat sotilaita: Armas J. Pullan luomukset Ryhmy & Romppainen ottivat sodasta ja sotilaselämästä ilon irti tinkimättä isänmaallisuudestaan tai velvollisuuksistaan. Reino Valkaman ja Oiva Luhtalan esittämät hahmot saattoivat löysäillä ja leukailla ylemmilleen, mutta viime kädessä he eivät kyseenalaistaneet sotilaallisia hierarkioita ja auktoriteetteja, puhumattakaan itse sodan mielekkyydestä. Ensi sijassa heidän käytännön pilansa kohdistuivat rajantakaiseen viholliseen, jota elokuvassa Jees ja just (1943) karrikoitiin siinä määrin, että elokuva päätyi sodan jälkeen kiellettyjen huvien listalle.

1950-luvulla suomalaisen elokuvakomedian vakiosankareiksi nousivat Pekka&Pätkä, tulkkeinaan Esa Pakarinen ja Masa Niemi. Ola Fogelbergin 1920-luvun sarjakuvahahmosta elokuvaan sovitettu Pekka Puupää on rehellinen kylähullu, jonka lapsellinen viattomuus aikuisten maailman edessä tuottaa eräänlaisen Keisarin uudet vaatteet -efektin. Ulkomaisten mallien kuten Majakan & Perävaunun tai Ohukaisen & Paksukaisen lailla Pekka on erottamaton kumppanistaan Pätkästä, jossa on jo annos veijaria ja joka kuvittelee olevansa Pekkaa viisaampi (Asiahan ei tietysti minulle kuulu, mutta…). Parivaljakon tahattoman anarkismin vastapainona asetelmaan kuuluvat auktoriteetin edustajat, Pekan vaimo Justiina (Siiri Angerkoski) ja talonmies Pikkarainen (Armas Jokio), jotka yrittävät ylläpitää aviollista ja yhteiskunnallista järjestystä.

Aikapoikien kapinaa

1960-luvun tulokkaita olivat Eemeli alias Esko Toivonen ja Pertti "Spede" Pasanen, jotka kehittivät omanlaisensa koomiset tyypit. Eemeli on sananmukaisesti kylähullu, yksinkertainen maalainen aikamiespoika, joka ei kuitenkaan ole vailla salaviisaan veijarin ominaisuuksia. Hänen roolihahmoonsa kuului tiettyjä rutiineja kuten puujalkavitsien laukominen pokerinaamalla ja laulaminen poskipärrytyksen säestyksellä. Eemelin suhde herroihin ja kaupunkilaisiin on vähättelevä ja epäluuloinen, salatun alemmuudentunteen kääntöpuoli, sillä lopultakin hän on sovinnaisten, "kansan syvien rivien" turmeltumattomien arvojen puolella.

Spede Pasanen kohosi sivuosanäyttelijästä ja radiohupailu Ruljanssiriihen vetäjästä 1960-luvun keskeiseksi suomalaisen elokuvakomedian tekijäksi sekä näyttelijänä, käsikirjoittajana että tuottajana. Vuosikymmenen mittaan hänen roolinsa ulottuivat maalaispoika-paronista (X-paroni, 1964) ja liikemies-veijareista (Pähkähullu Suomi, 1967; Leikkikalugangsteri, 1969) Robin Hood -mukailuun (Noin 7 veljestä, 1968) ja lännensankarin parodiaan (Speedy Gonzales - noin 7 veljeksen poika, 1970). Yhteistä Speden kaikille rooleille on perusveijarin asenne, nokkeluus ja selviytymistaito, huumori joka on sekä verbaalista, miimistä että toiminnallista.

1960-luvun lopulta lähtien Vesa-Matti Loirista kehkeytyi Spede-elokuvien Spedeäkin näkyvämpi ja vetävämpi koomikkohahmo mm. elokuvissa Pohjan tähteet (1969), Jussi Pussi (1970) ja Hirttämättömät (1971), kunnes vuonna 1973 syntynyt Uuno Turhapuro teki hänestä ja hänen hahmostaan suomalaisen elokuvakomedian ikonin 30 vuodeksi - Speden itsensä tyytyessä Turhapuro-elokuvien sivuosanäyttelijän (Härski Hartikainen), käsikirjoittajan ja tuottajan rooleihin.

Uuno Turhapuron suosio kielii epäilemättä jostakin syvästä tarpeesta ja peilaa muun muassa suomalaisen miehen identiteettikriisiä, jossa pelot ja unelmat ovat liian kipeitä ja naurettavia käsiteltäväksi muuten kuin huumorin keinoin. Turhapuro edustaa suomalaisen miehen toiveunta ja piilotajuntaa, kapinaa sovinnaisuussääntöjä, työnteon etiikkaa ja aviollisia velvoituksia kohtaan, samalla kun hän kaikin tavoin pyrkii yhteiskunnalliseen arvostukseen ja menestykseen, ja onnistuu siinä tasavallan presidentiksi saakka. Hän on pesunkestävä veijarihahmo, joka kyseenalaistaa yhteiskunnan normit, mutta osaa myös käyttää niitä omaksi hyväkseen.

TV-sketsien aikakausi

1980-luvulla Loiri kehitteli tv-sketsien pohjalta muitakin koomisia hahmoja, joita nähtiin Speden tuottamissa elokuvissa: Nasse-setä, Tyyne, ja stadin slangia vääntävä Auvo. Vuosikymmenen mittaan Pasanen antoi tilaisuuden omiin elokuviinsa myös muille suosituille tv-koomikoille kuten Heikki Kinnuselle ("Viljoa etsivä mies"), Pirkka-Pekka Peteliukselle ja Aake Kallialalle (Rampe & Naukkis) sekä Fakta Homman ryhmälle. 1980-luvulla myös Visa Mäkinen käynnisti Porissa oman komediatuotantonsa ja Aki Kaurismäki toi valkokankaalle tragikoomisen yhtyeen - Leningrad Cowboysin.

Televisiosta kasvoivat myös 1990-luvun suosituimmat koomikkohahmot: Timo Koivusalon Pekko ja tamperelaisten muusikoiden Kummeli-ryhmä. Pekko on Eemelin tavoin kylähullu ja lapsenmielinen aikamiespoika, joka salaviisaana veijarina pystyy kuitenkin selvittämään koko kyläyhteisön ongelmat. Lapatossun, Pekka Puupään ja Uuno Turhapuron lailla Pekko on työn karttelija ja normien rikkoja, mutta loppujen lopuksi hän edustaa viattomuuden, rehellisyyden, oikeudenmukaisuuden ja selviytymisen ikiaikaisia arvoja.

Kummelit puolestaan edustavat räväkkää keikka-, juntti- ja vessahuumoria, joka ei kaihda "huonoa makua" eikä puuttumista kaiken maailman asioihin poliittisesti tai terapeuttisesti varsin epäkorrektein tavoin. Ensimmäisen elokuvansa, Kummeli Stories (1995), yhteydessä ryhmä antoi eräänlaisen ohjelmanjulistuksen omasta, uudenlaisesta komedialinjastaan:

"Suomalaisen elokuvan huumori on perustunut varsin pitkälle yksittäisiin koomisiin hahmoihin. Yksilösuorituksia on korostettu myös arkielämässä. Mutta ajat muuttuvat, samoin naurunaiheet ja naurattamisen tavat. Maailma on tullut niin monimutkaiseksi, että se vaatii entistä enemmän ryhmätyötä. Uudet suomalaiset menestystarinat perustuvatkin toimivaan ryhmään, joka on enemmän kuin osiensa summa. Nokia, MM-jääkiekkojoukkue ja Kummeli ovat ryhmätyön suuria voittoja. Kummeli on puhdas suomalainen tuote. Modernien tuotteiden tapaan se liikkuu vaivattomasti mediasta toiseen: se on kotonaan niin tv-ohjelmana kuin elokuvana, niin live-bändinä kuin cd-levylläkin. Se on oma aito itsensä välineessä kuin välineessä. Se on uutta kansanhuumoria uusiutuneelle kansalle. Herrojen huumoria Kummeli ei ole - herrat ovat naurettavia itsessäänkin."

Sotilasfarssi kukoistaa

Sotilasfarssi on suomalaisessa elokuvassa 1930-luvulta 1950-luvulle kukoistanut komedian laji, jota 1980-luvulla elvytettiin niin Visa Mäkisen (Likainen puolitusina, 1982) kuin Uuno Turhapuron (Uuno Turhapuro armeijan leivissä, 1984) voimin ja 1990-luvulla Ere Kokkosen luomassa viiden elokuvan Vääpeli Körmy -sarjassa, jonka nimihenkilöä esitti Heikki Kinnunen. Sotilasfarssit ovat tarjonneet tilaisuuden pallotella auktoriteettien hierarkioilla ja erilaisilla selviytymisstrategioilla, samalla kun naurun aiheita on voitu kehitellä identiteettien vaihdosten ja ristiinpukeutumisen kommelluksista. Perimmäisiä kysymyksiä kuten tappamiseen kouluttamisen mielekkyyttä sotilasfarsseissa ei toki kysytä, mutta jollakin tulkinnan tasolla voidaan ajatella, että armeijainstituutio, esim. Vääpeli Körmy -elokuvissa, kyseenalaistuu ja tukehtuu omaan naurettavuuteensa.

Siellä missä normit ovat tiukimmat, hierarkiat jyrkimmät ja selviytyminen on elämän ja kuoleman kysymys, juuri siellä huumori kukkii runsaimmin. Ei siis ole mikään sattuma, että sotilasfarssi on hedelmällistä maaperää komedian perusasetelmille. Jos suomalaisessa elokuvakomediassa on jokin "suuri linja", se on suhde auktoriteetteihin, normien kyseenalaistaminen, yksilön selviytyminen mielettömässä maailmassa kaksin verroin mielettömin keinoin.

Jos elokuvakomedian piirissä voidaan tehdä kahtiajako ikonoklastiseen eli kuvia kaatavaan ja status quota säilyttävään linjaan, niin suomalaiset elokuvakoomikot sijoittuvat jonnekin ääripäiden väliin: veijarin ja kylähullun rooleissa he saattavat rikkoa normeja mielin määrin turvautuakseen lopulta perinteisiin arvoihin, mutta kaiken naurun jälkeen sosiaalinen ja mentaalinen järjestys ei kuitenkaan ole aivan sama kuin ennen.

Teksti: Sakari Toiviainen