”Dokumentteja poikkeusolojen hengessä” sisältää kimaran elokuvia vuosilta 1939–1949, jotka valottavat elämää poikkeusolojen aikaan. Lyhyitä dokumenttielokuvia sisältävän koosteen yhteiskesto on 79 minuuttia.
AIKAMME AMATSOONEJA (1939)
Vuonna 1939 kotimaisten lyhytelokuvavalmistamojen lukumäärä kasvoi jo lähelle kahtakymmentä. Omassa sarjassaan tilauselokuvan tyyppejä kehittelivät Suomi-Filmi ja Aho & Soldan, molemmat lähes 300 elokuvan tuotantoluvuilla. Muiden yhtiöiden hankkeet tiivistyivät yksittäisiin kuvausprojekteihin. Oman aikansa siviilipuolustuksen kärkiteemoja oli kaasunsuojelu. Adams Filmin panos oli kodeille ja sen valtiattarille suunnattu Aikamme amatsooneja.
ANKS, Akateemisen Naisten Karjala-Seura, oli yksi 1930- ja 1940-luvuilla elokuvia oman propagandansa ja asiansa tueksi valmistuttaneista naisjärjestöistä Suomalaisen Marttaliiton ja Lotta Svärdin ohella. ANKS ei ollut suuri järjestö, mutta sen 1500 jäsentä olivat sitäkin vaikutusvaltaisempia. Aluksi Akateemisen Karjala-Seuran alaosastona toiminut järjestö itsenäistyi vuonna 1938, koska se halusi toimia ”paremmin naisluonnetta vastaavalla tavalla.” Karjalaispakolaisten huollon piiristä toiminta järjestön toiminta laajentui suomalaisuusasiaan, heimo-, rajaseutu- ja maanpuolustustyöhön. Naisylioppilaat kantoivat kortensa kekoon myös työpalvelussa, mikä tarkoitti konkreettista apua työväestön kotien usein ankeissa oloissa.
Martat, lotat ja akateemisten naisten jäsenyydet eivät olleet keskenään ristiriidassa. Jo vuonna 1938 ANKS saattoi ilmoittaa olevansa sataprosenttinen lottajärjestö. Yhteistyöhalua todistaa sekin, että martat ja lotat levittivät myös Aikamme amatsooneja -elokuvaa omien järjestöjensä piirissä.
Väestönsuojelu ja erityisesti kaasusuojelu olivat olleet ANKS:n toiminnassa keskeisiä vuodesta 1934 lähtien. Väestönsuojelutilaisuudet, tempaukset ja propaganda olivat esillä säännöllisesti, eikä elokuva muuttanut käytäntöjä. Sitä esitettäessä tilaisuuteen liitettiin varsin usein myös esitelmä. Silti Aikamme amatsooneja muodosti ANKS:n toiminnassa kohokohdan, mitä osoittaa käytetty mainoslause: ”Neljäs valtiomahti, elokuvat oli lopullisesti alistettu palvelemaan ANKS:n tarkoitusperiä.” Elokuva kiersi koko kesän ja syksyn 1939 ympäri maata.
Kokenut tekstinikkari ja lyhytelokuvissa työskennellyt Reino Hirviseppä oli tehokas. Filmintekoa valmisteltiin neljä tuntia ja itse filmaus, jonka suoritti jo 1910-luvulla kuvaamisen aloittanut Frans Ekebom, vei yhden illan ja yön. ”Filmiä esitettiin ennen kuin filmin pääosan esittäjä oli tajunnut muuttuneensa medisiinarista elokuvatähdeksi”, järjestön jäsenlehti luonnehti prosessin nopeutta.
Elokuva liittää maanpuolustustyön suoraan taistelujen maailmaan: ”Kun rintamantakaista tuhoa torjumassa ovat vain välttämättömät miehiset voimat, on naisten velvollisuus astua koteja ja kotiseutua turvaamaan.” Ero miehiseen maailmaan on selvä. Naisten epäsotilaallisuus – sotaan liittyvän työnjakoajatuksen mukaisesti – tulee esille korostetulla tavalla myös elokuvan visuaalisessa: kattilan käyttäminen kypäränä on nerokas hätäratkaisu pakkotilanteessa, mutta samalla se on käsikirjoittajan sukupuolittavaa hurttia huumoria toiminnan amatöörimäisyydestä, mikä näkyy yhtä selvästi myös mm. naisten marssikohtauksista.
Sukupuolitettu työnjako ja yhteistoiminnan korostus on tietysti ymmärrettävä myös laajemmassa kontekstissaan: hyvän ja onnellisen elämän lisäksi ne takaavat kansakunnan hyvinvoinnin. Järjestö propagoi tästä näkökulmasta myös itseään. Kansakunnan toiminta on järjestäytynyttä niin, että juuri järjestöihin kuuluminen luo mallin oikeasta yhteisöllisyydestä. Elokuva korostaa kollektiivisuutta, jolla on omat kannuksensa jo ansainneet johtajansa.
Aikamme amatsooneja (1939). Suomen naiset väestönsuojelutyössä – Suomen kaasusuojelujärjestön väestönsuojeluopetuselokuva. 8 min. Tuotanto: Adams Filmi Oy. Selostus: Reino Palmroth. Katso elokuva täältä.
POIKIEN TYÖPALVELULEIRI (1942)
Valtion tiedotuslaitoksen kuvaosasto toimi aktiivisesti dokumentti- ja lyhytelokuvien valmistajana vuoden 1942 loppuun asti, jolloin Finlandia-kuva sai tehtäväkseen siviilimaailman tallentamisen Finlandia-katsauksiinsa ja dokumenttielokuviinsa. Asemasodan tilanteessa puolustusvoimat halusi jyrkästi keskittyä yksinomaan sotilaalliseen maailmaan tarkoituksenaan muistuttaa, että sota jatkui.
Sodan ajan tärkein työpalvelun muoto oli se prosessi, jossa naiset siirtyivät sotatarviketeollisuuteen, sotatyörintamalle. On arvioitu, että kaikkiaan naisia työskenteli Suomen sotatarviketeollisuudessa 70 000–95 000. Naisten osuus teollisuudessa työskentelevistä oli korkeimmillaan, eli hiukan yli puolet työvoimasta, vuonna 1943. Tämän työpalvelun muodon suomalainen lyhytelokuva jätti käytännöllisesti katsoen kokonaan huomioimatta julkaistussa filmiaineistossa.
Sukupuoleen katsomatta kriisiaikoja koskeva 18–65-vuotiaiden työvelvollisuus oli sisällytetty lakiin jo ennen talvisotaa toukokuussa 1939. Jatkosodassa työhön velvoitettujen piiriä yhä laajennettiin. Kannusteesta kävivät elintarvikekortit, jotka määräytyivät osittain työpanoksen mukaan. Suojeluskuntalaiset ja lotat ohjattiin muihin maanpuolustustehtäviin hieman myöhemmin annetuilla säännöksillä. Tällaisen työhön kannustavan ja velvoittavan kansalaiskasvatuksen kohteina olivat myös nuoret pojat. Vuonna 1942 valmistunut elokuva kuvaa monipuolisesti toimintoja poikien vapaaehtoisella työpalveluleirillä.
Topo Leistelä korostaa selostustekstissään työpalveluleirien eroja vuonna 1942 perustettuihin Työpalvelukeskuksiin nähden. Työleirin ”työpojat sitoutuvat suorittamaan työpalvelua kuuden kuukauden ajaksi maan ja kansan hyväksi, saamatta korvaukseksi muuta kuin vapaan ja tarpeellisen huollon ja pienen päivärahan taskurahaksi kuten sotapalveluksessakin.”
Työpalvelukeskukset sen sijaan saivat perustansa työpalvelulaista. Se tosin rajasi alle 18-vuotiaat piirinsä ulkopuolelle, mutta vuoden 1942 uudistuksen jälkeen sitä nuoremmatkin saattoivat osallistua työpalveluun niin halutessaan. Näitä työpalvelun suorittajia kuitenkin sitoi työpalvelulaki, joka saattoi olla laiminlyöntien sattuessa hyvinkin tiukka. Tämän työpalvelun vapaaehtoisuus siis päättyi työhön ilmoittautumiseen.
Nuoret nähdään erinäisten marssiryhmien ohella muokkaamassa peltoa, lapioimassa ojaa, salaojittamassa, raivaamassa metsää, sahaamassa, korjaamassa viljaa, palontorjunnassa, urheilemassa ja voimistelemassa, mutta myös harjoittelemassa sotaa varten. Päätösjakso yhdistää mukaan myös kirkon.
Poikien työpalveluleiri (1942). 9 min. Tuotanto: Puolustusvoimat/Suomi-Filmi Oy/Valtion tiedotuslaitos. Selostus: Topo Leistelä. Katso elokuva täältä.
TYÖ KUTSUU TYTTÖJÄMME (1942)
Maaseudun tyhjennyttyä rintamalle menneistä miehistä tuli ajankohtaiseksi järjestää työpalvelutoiminnan puitteissa mahdollisuus niille kaupunkilaisille, jotka olivat halukkaita työskentelemään maaseudun töissä.
Toimintaa organisoi Tyttöjen työpalvelukeskus. Poikien tavoin tytötkin tekivät puolen vuoden sitoumuksen ”oppimaan työn iloa, vahvistumaan ja voimistumaan.” Siirtymä maaseudulle merkitsi samalla sitoutumista ”ulkonaisestikin työtytöiksi.” Kuukauden koulutuksen jälkeen tytöt määrättiin ”ulkopalveluun”, jossa he tekivät ”äidin sijaisina” kaikkia mahdollisia ”perheenäidin tehtäviä”. Kollektiivin henkeä tyttöihin ja elokuvan katsojiin ajettiin omaperäisen suomalaisen talkoo-käsitteen konkretisoimisella.
Näine määritteineen elokuvan esittämä sodan työnjakoon kuuluva erottelu on ilmiselvä. Kun poikien työpalvelu oli hengeltään ja asenteeltaan korostetusti sotilaallista, tyttöjen työpalvelun ympäristö määrittyy mahdollisimman pitkälle kodinoloiseksi. Kuitenkin kollektiivinen työ ja yhteiset voimistelu- ja tanssiesitykset Haikon kartanon pihalla osoittavat voimaa saatavan myös kollektiivisuudesta.
Suomi-Filmi hyödynsi teemaa seuraavana vuonna Valentin Vaalan ohjaamassa fiktiossa Tositarkoituksella, jossa työpalvelun kaltainen hankala aihe piilotettiin yleisromanttisen juonen alle. Reaktiot olivat varmasti odotettuja kovempia: Suomen Sosialidemokraatin Toini Aaltonen kirjoitti, että ”tuntuu sentään uskomattomalta että kaupunkilaisneitonen … saattaa olla niin kanamaisen typerä ja tietämätön alkeellisimmissakin maa- ja kotitaloutta koskevista kysymyksistä”. Uuden Suomen nimimerkki S. S. puolestaan paheksui lähes samoin sanoin, että ”kaupunkilaisuutta filmissä edustaa täydellinen ja pöyristyttävä pintapuolisuus ja tietämättömyys alkeellisimmista elintärkeistä asioista, eikä kaupunkilaistyttöjen maatalousharrastuksena ole mikään muu kuin halu saada verkkoonsa rikas ja komea maatilanomistaja.”
Työ kutsuu tyttöjämme (1942). 7 min. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Selostus: Salli Karuna. Katso elokuva täältä.
SOTILASKOULUTUSTA – PUOLUSTUSVOIMAIN KATSAUS 34 (1942)
Vuonna 1941 perustettu valtakunnallinen nuorisojärjestö Sotilaspojat jatkoi itsenäisyyden ajalta tuttujen Suojeluskuntien poikaosastojen toimintaa. Sotilaspoikien järjestöllisenä tehtävänä Suojeluskunnissa oli palvella mm. suojeluskuntien esikunnissa ja virastoissa lähetteinä, mutta joskus heille sälytettiin tehtäviä, joissa he esiintyivät aseistautuneina. Sodan sytyttyä monet sotilaspojista lähtivät vapaaehtoisena rintamalle erilaisiin tehtäviin.
Sotilaskoulutusta ei kuitenkaan näytä näitä järjestöllisiä piirteitä vaan syöksyy lumiseen Helsinkiin, jonka sota-ajan talville tyypillisiä katunäkymiä esitellään korostamalla niiden erikoislaatuisuutta rauhanajan katukuvaan. Helsingin kaduilla vikkelästi liikkuvia nuorukaisia seuraamalla selviää, että sotilaspoikien tulevaisuuden ytimessä on maanpuolustus; elokuva painottaa, kuinka ”sotilaspojistamme kasvaa uusi reipas soturipolvi, jonka ei tarvitse hävitä tulevaisuuden taisteluissa.” Esityksen sotilaallinen painotus selittyy paitsi sodan propagandatavoitteista myös puolustusvoimien katsausten sotilaallisella luonteella.
Poikatoiminnan suorat kytkökset sodan taisteluihin olivat tarpeen, jotta katsausten sotilaallinen perusta tulisi täytetty. Valmistumisaikanaan tällaisessa nuorisotyön ja militaarisen käytännön rinnastamisessa ei nähty pienintäkään ristiriitaa.
Elokuvan varhainen tekoaika selittää sen tavan kytkeä varhaisnuoret harvinaisen selkeäsanaisesti suoraan sodan tarpeisiin: ”Nämä reippaat miehenalut ovat kuulun armeijamme reimaa jälkikasvua, jotka suorittavat maanpuolustusosuuttaan sellaisissa tehtävissä, joihin heidän taitonsa riittävät.” Sellaiseksi tehtäväksi kelpaa armeijan hyväksi toimeenpantu romunkeräys, joka notkeasti kytketään sodan todellisuuden propagandistisiin muotoihin: ”Vaikka armeijamme on rutkasti kerännyt ryssän romua, ei lisä koskaan pahaa tee.” Keräyspalkkiona pojille annetaan marsalkka Mannerheimin valokuva.
Elokuvan loppupuolen voimistelunohjaajakoulutus kytketään sotaan ensin velvoittavuutena, jonka taustan muodostavat soturikansan kansainvälisesti tunnetut urheilulliset menestykset: ”Koulun penkillä istuvat opiskelijat tekevät harrasta työtä tarkkaavaisina ja oppivaisina tietäen ja muistaen, että maailman ihailun herättänyt ruumiinkunto velvoittaa. Kun oppitunnilta siirrytään ulos käytäntöön ”elävän nuorukaismateriaalin pariin”, elokuva kehottaa sananlaskun sanoin vääntämään vitsaa jo nuorena. Niinpä sotilaspojat saavat oikeiden sotilaiden tapaan ”oppia ojennukset, suorat rivit ja muut hienoudet”.
Sotilaskoulutusta – Puolustusvoimain katsaus 34 (1942). 13 min. Tuotanto: Puolustusvoimat. Selostus: Topo Leistelä. Katso elokuva täältä.
LOTTATYTTÖ – PUOLUSTUSVOIMAIN KATSAUS 80 (1944)
”Mainehikkaiden lottiemme pienet sisaret, lottatytöt, muodostavat Lotta Svärd -järjestön tyttöosastoina maamme suurimman tyttöjärjestön. ’Ilomielin valmiina palvelemaan, kun kutsuvi syntymämaani’, on lottatyttöjen reipas tunnuslause, jota he tahtovat noudattaa lähinnä omassa ympäristössään, kodin, koulun ja työpaikan piirissä. Säännöllisesti kokoontuvat lottatytöt kokouksiin ja työiltoihinsa, joissa he iloisen puuhailun ja ohjelmansuorituksen ohella saavat arkisessa elämässä tarvittavia opetuksia ja tietoja. Työiltaan on tuotu kotoa korjaamisen tarpeessa olevia vaatteita. Neulat ja langat ovat ahkerassa käytössä, mutta onpa parsimista ja paikkaamistakin”, Irmeli Vuorenjuuren käsikirjoitusteksti luonnehtii esiteltävänä olevaa nuorisotyön muotoa sota-olosuhteissa vuonna 1944.
Lotta Svärd ‑järjestön puheenjohtaja Fanny Luukkosen kehotuksesta valmistettu Puolustusvoimain katsaus nro 80 kuvaa Lotta Svärd ‑järjestön nuorisotyötä, toisin sanoen ”pikkulottia” työtehtävissä kotipiirissä tai kotirintamalla, kuten ajan oma ilmaus siviilimaailmaa usein luonnehti, mutta myös ”reippaana ja iloisena” lottatyttöjen virkistysleirillä.
Elokuvaan on mahdutettu myös arvovaltaisia toiminnan suojelijoita, sillä tytöt tapaavat presidentti P. E. Svinhufvudin ja elokuva esittelee myös leirillä vierailevan Lotta Svärdin puheenjohtajan Fanny Luukkosen. Elokuvan musiikkina on käytetty lottatyttöjen suosimia lauluja.
Lottatyttö – Puolustusvoimain katsaus 80 (1944). 13 min. Tuotanto: Puolustusvoimat. Ohjaus: Reino Tenkanen. Katso elokuva täältä.
KANSA SIIRTYY RAUHAN TÖIHIN (1946)
Propaganda-Aseveljet ry:n aloitteesta perustettu Finlandia-Kuva Oy siirtyi vuoden 1943 alusta kotirintaman aiheisiin. Finlandia-Katsauksia kuvaamaan ja sotaa käyvän tasavallan tilausfilmejä tekemään kutsuttiin puolustusvoimien Holger Harrivirta. Elokuvausten tuore nokkamies oivalsi hyvin lähihistoriaa esittelevien filmien merkityksen. Kansa siirtyy rauhan töihin keskittyy kahteen ensimmäiseen rauhan vuoteen. Kysymys oli kansallisen itsetunnon pohjustamisesta tavalla, joka tallensi sodasta irtautumisen tärkeät hetket.
”Kesällä yhdeksäntoistasataa neljäkymmentä neljä alkoi näkyä rauhan merkkejä, joista ensimmäinen oli Suomen Marsalkka Mannerheimin valinta tasavallan presidentiksi erikoislailla.” Elokuun presidentinvaihdoksen Rytistä Mannerheimiin filmasi puolustusvoimien Reino Tenkanen. Tenkasen kamera oli myös syyskuun 7. päivän todistaja, kun Suomen neuvotteluvaltuuskunta siirtyi valkoista lippua kantaen Imatran Juustilasta Neuvostoliiton puolelle. Rauhan töihin johdattelevat lisäksi TK-mies Esko Töyrin syyskuun viidennen päivän kuvat heti aselevon astuttua voimaan. Niissä viholliselle tarjotaan rauhan tupakat, ja piikkilangat leikellään ennen vetäytymistä vanhan rajan taakse. Porkkalan evakuoinnin kuvat sulkevat peruuttamattomasti jämä-Suomen rajalinjat.
”Elokuvamme tulee uhkua tulevaisuuden uskoa taustanaan hävitys, sota ja murhe”, oli uuden ulkomaanpropagandan gurun Lorenz von Numersin visio, josta ohjaaja Harrivirta otti selvästi onkeensa. Sotainvalidit ja sankarihautojen ristit todistavat, että ”paljon oli uhrattu sodan Moolokille”. Lempeämmin muistuttaa uhrausten vuosista naisten puukenkämuoti, ”kun vähäiset nahkavarastot menivät miesten jalkineisiin rintamille”. Miesten kotiuttamiset sieltä jatkuivat joulukuulle 1944 ”kaikille tutuin toimenpitein”, niin että kiväärinsä luovuttaneille jäi sentään kauluslaataton asetakki, pussihousut, alusvaatteet ja saappaat. Näissä asusteissa ja ”raskaista uhreista huolimatta Suomen mies katsoi vakaana tulevaisuuteen ja iski kiinni työhön hartiavoimin”. Vielä ennen sitä oli kuitenkin käyty Lapissa kolmas sota, jonka synnyttämät rauniot tallentuivat Holger Harrivirran ja Unto Kumpulaisen kameroille sitä mukaa, kun saksalaiset polttivat, räjäyttivät ja vetäytyivät Norjaan.
Kansa siirtyy rauhan töihin (1946). 9 min. Tuotanto: Finlandia Kuva Oy. Teksti: Jori Ilanko. Selostus: Ilmari Kinnunen. Katso elokuva täältä.
ASUNTOPULA (1947)
Välirauhan suhdanteissa filmiyhtiöiden oli sopeuduttava. Porvarilliseen järjestykseen tottuneet elokuvayhtiöt saivat istua kahdelle jakkaralle sen jälkeen, kun kommunistien ja SKDL:n mandaatti laajeni maan taloutta, kulttuuria ja politiikkaa valvovissa ministeriöissä. Suomi-Filmin lyhytkuvaosaston jatke Finlandia-Kuva Oy oli perustettu valtion äänitorveksi sodan vielä kestäessä. Nyt ”vaaran vuosina” Suomi-Filmiin sulautetun Finlandia-Kuvan ohjaajan Holger Harrivirran oli tarkkailtava herkällä silmällä myös poliittisesti vahvan ja maksukykyisen äärivasemmiston punaisella värjättyjä toiveita.
Asuntopula on SKDL:n talousosaston masinoima elokuvapamfletti, puolueen vaalifilmi, jonka kärki osoitti kaupunkien kerrostaloasumisen ahtausloukkuihin sodan jälkeen. Samalla se survoi maanrakoon luokkayhteiskunnan uudenlaisen alistamismekanismin, joka hivuttautui kaikkialle rintamamiehille ja siirtolaisväestölle suunnitellun tyyppitalojärjestelmän myötä. ”Saksa lähti soitellen sotahan”, aloitti elokuvan käsikirjoituksen säveltänyt kynäniekka Matti Kurjensaari, joka tiesi, ”miten kaikesta sotilaallisesta oli tehty silmiä hivelevä näytelmä” ja kuinka ”nuoriso valmennettiin surmaamaan ja tulemaan surmatuksi”. Suomikin ”joutui sodan liekkien keskelle”, jonka ”miehekkään leikin saavat lopulta maksaa naiset, lapset ja vanhukset. Sillä kaikesta tästä on luonnollisesti ollut seurauksena suunnaton asuntopula.”
Asuntopula (1947). 10 min. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy/Finlandia Kuva Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Katso elokuva täältä.
RAIVAAJAN NÄKY (1949)
Sotaa välittömästi seurannut aika vaali moraalitaloutta. Poliittista keskustelua käytiin ideologisin ja moraalisin perustein. Ammattiyhdistysliikkeen moraali voitiin kyseenalaistaa ja siihen voitiin iskeä täysillä yksilön ja yrittäjähengen ideologialla heti, kun kommunistit karkotettiin valtiollisesta poliisista.
Näin teki kommunismin peikoilla ratsastava Yksityisyrittäjien liitto. Se valmisti vastaiskuksi vasemmistolaisen ammattiyhdistysliikkeen tilaamalle Valtasuoni sykkii -elokuvalle vastapainoksi Raivaajan näyn. Sanoittaja ja käsikirjoittajanikkari Usko Kempin kynän teksti runoili ajasta ennen kollektiiveja: Ensin oli suoraan puhuteltu yrittäjä, ”alkuraivaaja, jonka kirves on avannut ensimmäisen aukon sivistyksen tulolle ja muut kulkevat jälkiäsi”. Sivistyksen polku oli aluksi ”kuoppainen, mutta se oli valtaväylä suurten paikkojen välillä”. Ja tuo väylä oli välttämätön, sen avulla ”syntyi kilpailu, joka on kaiken kehityksen voimakkain eteenpäin viejä: tuloksia, tuloksia!” Se oli myös väylä yksilöiden muodostamille markkinoille: ”Joukko sinänsä ei ole koskaan keksinyt tai luonut mitään. Jokainen saavutus on yksilöllinen: rohkean, älykkään, hellittämättömän yrittäjähengen aikaansaannos!” Kyllä, ”saman yrittäjähengen täyttäminä tekivät tuhannet ja taas tuhannet jokapäiväistä työtään”, muotoili elokuva yrittäjän paatoksen.
Raivaajan näky (1949). 9 min. Tuotanto: Suomi-Filmi Oy. Ohjaus: Holger Harrivirta. Käsikirjoitus: Usko Kemppi. Katso elokuva täältä.
Teksti: Jari Sedergren