Elonet-esityssarjaan on koottu varhaisia kotimaisia kauhuelokuvia sekä kauhun kuvastoa hyväksi käyttäviä genrehybridejä.
Varhainen suomalainen kauhu on kuin ihmissusi: yleensä vain osan aikaa peto. Puhdasverisiä kauhuelokuvia löytyy 1900-luvun alkupuolen Suomesta vähän. Tästä on syytetty paitsi pieniä yleisömääriä, myös sensuurin aiheuttamia rajoitteita maahantuontiin. On myös arveltu, että yleisö on taloudellisesti ja poliittisesti vaikeina aikoina kaivannut katsottavakseen jotain muuta kuin alitajunnasta kumpuavia painajaisia.
Suurin osa varhaisista kauhuelokuviksi kutsutuista teoksista onkin genrehybridejä, joissa yleensä luonnollisen selityksen saavat kauhuelementit korostavat melodraamaa tai maustavat komediaa. Kauhu toimii usein symbolisella tasolla korostaen elokuvien muita teemoja. Tyypillisiä kauhun lähteitä ovat ristiriidat yksilön sisäisen maailman ja yhteiskunnan odotusten välillä, synkät perhesalaisuudet ja salatut rikokset, luokkaerojen aiheuttama ahdistus sekä tietysti noidat, joiden symboliikka liittyy usein muinaisuskomuksiin, luontoon ja naisen seksuaalisuuteen.
Varsinaisten kauhuelokuvien sijaan tämä sarja koostukin sellaisista varhaisista kotimaisista elokuvista, joissa on käytetty hyväksi kauhun kuvastoa ja joissa flirttaillaan kauhukerronnan kanssa.
RAUTAKYLÄN VANHA PAROONI (1923)
Vuoteen 1838 sijoittuvassa Zacharias Topeliuksen kertomukseen perustuvassa elokuvassa taloudenhoitaja Lisette suostuttelee kärttyisän ja sairaan paronin naimisiin kanssaan. Tarkoituksena on taata, että paronin omaisuus siirtyy varmasti Lisettelle ukon kuoleman jälkeen. Paronin ja Lisetten yhteinen poika Sebastian lähtee toimittamaan kutsukirjettä papille, minkä aikana kartanoon tulee kutsumattomia vieraita. Vaan kenellä on oikeus suvun omaisuuteen?
Topeliuksen jatkokertomuksessa pyörittellään samankaltaisia teemoja kuin myöhemmin Linnaisten vihreässä kamarissa, joka sekin pohjautuu Topeliuksen tekstiin. Molemmissa suvun salaisuudet paljastuvat goottilaista linnaa muistuttavan kartanon salalokeroista.
Elokuvaa on toisinaan tituleerattu ensimmäiseksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi. Tämä on aiheellista siksi, että mukana on kasapäin goottilaisen kauhun elementtejä: menneisyyden haamut (jotka tosin jäävät tässä vertauskuvallisiksi), noidan ennustus, lukitut huoneet ja salaovet, kynttilät ja mahdollinen veriteko.
Selkeästi ja tempoilematta kerrotun elokuvan tunnelma tiivistyy loppua kohden, ja lavastus on näyttävää. Carl Fager tunnettiin nimenomaan lavastajana, ja Rautakylän vanha parooni oli hänen ainoa ohjauksensa. Vaikutuksen tekevät etenkin 1700-luvun hoviin sijoittuvat kohtaukset asuineen ja aitoine kustavilaisine kalusteineen. Myös kartanon goottilaiset varjot, muotokuvat ja peilit luovat asianmukaista tunnelmaa.
Tyylipisteet tulevat myös lopetuksesta, jossa kuoleva paroni erkanee tästä maailmasta ja näkee silmissään sumenevan hovin, jossa kuvittelee edelleen elävänsä. Adolf Lindfors on täydellinen makeanhimoisena ja takkutukkaisena paronina, jonka esitystavassa on nähtävissä murnaumaisia kaikuja.
Rautakylän vanha parooni (1923). Ohjaus ja käsikirjoitus: Carl Fager (Zacharias Topeliuksen teksteistä). Pääosissa: Adolf Lindfors, Felix Borg, Einar Rinne, Naimi Kari, Aili Kari, Joel Rinne. Katso elokuva täältä.
NOIDAN KIROT (1927)
Ensimmäiseksi suomalaiseksi kauhuelokuvaksi usein nimetty Noidan kirot on myös ainoita varhaisia kotimaisia elokuvia, joissa pitäydytään johdonmukaisesti kauhukertomuksessa. Tarinassa ei eksytä melodramaattisille sivupoluille ja komediakin on sysätty syrjään, kun muinaissuomalaisten murhaaman Lapin noidan kirous aiheuttaa kärsimystä vasta vihitylle hääparille, Simolle (Einar Rinne) ja Selmalle (Heidi Blåfield-Korhonen).
Tiivistä ja yhtenäistä kerrontaa värittävät henkilöhahmojen pelkojen ja aavistusten pukeminen päällekkäiskuvina esitetyiksi ”näyiksi” (joista mielikuvituksellisin on vinkeä piruparka painajaisia näkevän Simon sängyn laidalla). Myös takaa-ajokohtaus elokuvan loppupuolella onnistuu olemaan verrattain vauhdikas, ja ote pitää, vaikka elokuvassa ei Elonetissä ole säestystä.
Tulkinnanvaraiseksi jää, missä määrin onnettomat tapahtumat johtuvat kirouksesta. Todellinen pahuus paikantuukin Lapin noidan sijaan tavalliseen tukkipäällikköön, Paksu-Sakariin, ja saamelaisten stereotyyppisestä esittämisestä huolimatta elokuvan voi myös tulkita kommentoivan alkuperäiskansan kohtaloa.
Noidan kirot (1927). Ohjaus ja käsikirjoitus: Teuvo Puro (Väinö Katajan romaanista). Pääosissa: Einar Rinne, Heidi Blåfield-Korhonen, Irmeli Viherjuuri, Kaisa Leppänen, Hemmo Kallio. Katso elokuva täältä.
MEREN KASVOJEN EDESSÄ (1926)
Vuotta ennen Noidan kiroja valmistunut kauhuelementeillä maustettu draama kertoo Kristofferista (Kaarlo Kytö), joka purjehdusretkellä ylioppilaskavereidensa kanssa rantautuu pahamaineiselle Hylkysaarelle. Kristoffer ihastuu saaren talon tyttäreen (Heidi Blåfield-Korhonen) ja jää kesäksi selvittämään saaren salaisuutta.
Hyytävää mysteeriä enemmän kauhuelokuvista muistuttaa elokuvan poikkeuksellinen tunnelma, joka ennakoi paljastuvia tapahtumia. Unenomaista jännitystä tehostetaan intensiivisillä lähikuvilla sekä Kristofferin näkemillä pahaenteisillä unilla (joissa esiintyvä paikalleen juuttuva vene luo jännitystä myös Puron seuraavassa elokuvassa Noidan kirot). Kauhuelementiksi voi laskea myös nuoren naisen aavekuvan, jonka henkilöt vuorotellen näkevät tai aistivat. Toisaalta mukana on myös komediallisia kohtauksia ja romantiikkaa. Ja siinä, missä todellinen kauhuelokuva kääntyisi vähintään veriseksi takaa-ajoksi suljetulla saarella, uhkaava tunnelma ei lopulta kallistu kauhuksi.
Kauniisti kuvattu ja kiehtova Meren kasvojen edessä oli ilmestymisvuonnaan Suomen katsotuin elokuva. Säestys Elonetissä on tallennettu Loud Silents -festivaalilta, missä Jussi Lampelan sävellykset tulkitsi kuusihenkinen yhtye solistinaan Verneri Pohjola.
Meren kasvojen edessä (1926). Ohjaus ja käsikirjoitus: Teuvo Puro (Arvid Mörnen romaanista). Pääosissa: Kaarlo Kytö, Urho Seppälä, Ilmari Unho, Waldemar Wohlström, Heidi Blåfield-Korhonen. Katso elokuva täältä.
LINNAISTEN VIHREÄ KAMARI (1945)
Heti sotien jälkeen tehty Linnaisten vihreä kamari luetaan usein ensimmäisten suomalaisten kauhuelokuvien joukkoon. Kummittelua se sisältää kuitenkin vain nimeksi elokuvan ollessa ensisijaisesti komedialla ja romantiikalla maustettu historiallinen pukudraama.
Zacharias Topeliuksen romaaniin pohjautuva jännityselokuva sijoittuu 1830-luvulle Linnaisten kartanoon, jonka asukkaat ovat ylpeitä aatelissuvustaan. Kun kartanon tyttäriä saapuvat kosiskelemaan arkkitehti ja ulkomaalainen kreivi, uhkaavat suvun salaisuudet paljastua. Elokuvan yleistunnelma on kepeä, eikä kauhukaan ole synkkää. Kummittelu yhdistyy paitsi menneisyyden paljastumiseen myös hyväksynnän ja anteeksiannon teemoihin. Myös luokkaeroja käsitellään melko lempeällä otteella.
Kauniit goottilaiset puitteet sopivat kuitenkin kummitustarinan tunnelmaan, ja Regina Linnanheimon esittämä ristiriitainen Anna-tytär tuo elokuvaan psykologista jännitettä.
Linnaisten vihreä kamari (1945). Ohjaus: Valentin Vaala. Käsikirjoitus: Usko Hurmerinta (Zacharias Topeliuksen romaanista). Pääosissa: Rauli Tuomi, Regina Linnanheimo, Kaija Rahola, Paavo Jännes. Katso elokuva täältä.
VALKOINEN PEURA (1952)
Erik Blombergin ohjaama ja vaimonsa Mirjami Kuosmasen kanssa käsikirjoittama Valkoinen peura on sarjan ainoa elokuva, jossa kauhu ei saa luonnollista selitystä. Lapin lumiset maisemat ja tunnelmalliset nuotiot upeasti tallentava kauhutarina kertoo nuoresta saamelaisnaisesta (Kuosmanen), joka kuunvalossa muuttuu poromiehiä turmioon houkuttelevaksi valkoiseksi peuraksi. Vampyyri- ja ihmissusilegendoista muistuttava noitatarina sai myös kansainvälistä suosiota, kun Jean Cocteau’n johtama raati myönsi sille Cannesin elokuvajuhlilla erityisen satuelokuvan palkinnon. Einar Englundin elokuvaan tekemä musiikki sekoittelee taitavasti uusklassisia säveliä periteiseen saamelaismusiikkiin.
Kansantieteellisiin ulottuvuuksiin kiinnitettiin elokuvanteossa paljon huomiota, ja visuaalisia yksityiskohtia puvuissa ja esineissä hiottiin. Elokuvassa on kuitenkin yhdistelty eksotiikan vuoksi eri saamelaiskulttuurisia elementtejä, ja sitä on kritisoitu saamelaiskulttuurin virheellisestä ja stereotyyppisestä esittämisestä.
Valkoinen peura (1952). Ohjaus: Erik Blomberg. Käsikirjoitus: Erik Blomberg ja Mirjami Kuosmanen. Pääosissa: Mirjami Kuosmanen, Kalervo Nissilä, Åke Lindman, Jouni Tapiola, Arvo Lehesmaa. Katso elokuva täältä.
RIIHALAN VALTIAS (1956)
Maaseutudraama Riihalan valtiaaseen psykologista kauhua tuovat henkilöhahmojen psykoottiset piirteet, niiden lähteen tarkoituksella osittain tulkinnanvaraiseksi jättävä kerronta sekä väkivaltainen lopetus.
Elokuva kertoo Riihalan maatilasta, jota Anna-emäntä pyörittää rautaisella otteella isännän juopotellessa ja elostellessa kaupungissa. Antti-poikakaan ei pysy toivotussa kurissa, vaan riiaa arvolleen sopimattomasti sekä naapuritilan Elma-piikaa että tilan tytärtä Elinaa. Isännän ryyppääminen kostautuu krapulaisina houreina, joita ruokkivat vanhoista henkiolennoista kiinnostunut ryyppytoveri sekä henkimaailmaa käsittelevä radio-ohjelma. Väkivaltaisen enneunen nähnyt Riihalan emäntäkin alkaa epäillä järkeään talossa, jossa kaikuvat yöllä isännän houreet, ja jonka lukitut ovet eivät estä Antti-poikaa livahtamaan tyttöystävänsä luokse. Synkimpien kohtausten valaistus muistuttaa varjoineen saksalaisesta ekspressionismista, ja kaiken kruunaa fantastisen dramaattinen loppukohtaus.
Mainitsemisen arvoisia ovat myös elokuvan voimakastahtoiset naishahmot, jotka jättävät viinan ja hameväen viemät miehet varjoonsa, sekä eloisa dialogi: ”Olenkohan minäkin ryypännyt liikaa, kun silmiin on tullut niitä hallunaatteja”.
Riihalan valtias (1956). Ohjaus ja käsikirjoitus: Hannu Leminen (Arvo Kalliolan romaanista). Pääosissa: Emma Väänänen, Heimo Lepistö, Raili Mäki, Alpo Vammelvuo. Katso elokuva täältä.
Lisää katsottavaa kauhun ystäville
Varhaisiin kotimaisiin kauhuelokuviin lukeutuu myös Fennada-Filmin tuottama ja Roland af Hällströmin ohjaama Noita palaa elämään (1952), joka löytyy Yle Areenasta. Mika Waltarin näytelmään perustuvassa kauhun estetiikkaa ja trooppeja soveltavassa psykodraamassa Birgit-noita esitetään seksuaalisine lumovoimineen ja yliluonnollisine kykyineen miesten halujen ja pelkojen ruumiillistumana. Tapahtumien taustalla on legenda 300 vuotta sitten kuolleesta tytöstä, joka tapettiin noitana siksi, että tämä ei suostunut sänkyyn kartanonherran kanssa. Varsinaiset feministiset sävyt jäävät elokuvassa silti ohuiksi.
Tarinan ja toteutuksen kömpelyyksiä paikkaa Mirja Manen hillitön roolityö pitelemättömänä Birgit Suomaana, joka lumoaa miehet, lypsää lehmästä verta, muuttaa kepin käärmeeksi, eikä voi, tai halua, kontrolloida lumovoimiaan. Symboliikassa liikutaan taiteen ja tieteen sekä rationaalisen ja alitajuisen rajamaastoissa. Draaman, kauhun ja komedian välillä häilyvä ohjaus tuo elokuvaan – osin tahattomasti – häiriintynyttä arvaamattomuutta, joka sopii noitateemaan.
Monin kerroi useimpia tämän kauhusarjan elokuvia ahdistavampi on Ilmari Unhon ohjaama Pimeänpirtin hävitys (1947). Kauhuelementtejä tarinasta löytyy paitsi insestiä, seksuaalista väkivaltaa ja itsemurhaa käsittävistä aiheista myös kuvakerronnasta, jossa hyödynnetään salamavalossa välähtäviä kasvoja ja myrskyisiä maisemia. Polveilevaan kertomukseen on myös ympätty mukaan peilejä, usvaa ja ruumisarkkuja. Hieman hajanaisen ja näyttelijätyöltään väkinäisen kertomuksen kantavia voimia ovat dramaattinen valaistus ja pahista esittävän Tauno Palon piinainen näyttelijänsuoritus.
Makaaberit hetkensä on myös Roland af Hällströmin tiivistunnelmaisessa sairaaladraamassa Vain kaksi tuntia (1949). Kauhun kanssa flirttailee etenkin prostituoitu Elvi, joka juopotellessaan halailee anatomialuurankoa eräänlaisessa Totentanzissa ennen hyppäämistään ulos ikkunasta. Jossain määrin häiriintynyt on tunnelma myös kohtauksessa, jossa anestesiassa oleva lääkärin vaimo hourii rakastajastaan samalla, kun hänen vatsaansa leikellään kirurginveitsellä.
Kummitusteema on mukana Fennada-Filmin kevyessä farssissa Kummituskievari (1954), joka on katsottavissa Yle Areenassa. Ja maininnan kauhun yhteydessä ansaitsevat myös Teuvo Tulion elokuvat, kuten Levoton veri (1946), joissa 1940-luvulta lähtien kuvattiin urbaania sielunhämärää ja hulluutta. Kuvauksessa käytettiin hyväksi film noirista ja 1920-luvun saksalaisesta ekspressionismista tuttuja dramaattisia kontrasteja.
Katri Tenhola
Lähteitä:
Alanen, Antti ja Alanen, Asko (1985) Musta peili. Kauhuelokuvan kehitys Prahan ylioppilaasta Poltergeistiin. Helsinki: Suomen elokuva-arkisto.
Otto Suurosen blogiraportti Suomalaisen elokuvan festivaalilla vuonna 2012 järjestetystä kauhuelokuvaseminaarista. Tihkusateen masentama puisto, la 21.4.2012.
Lauri Löytökoski: ”Selässä syntinen taakka” (2006). Wider Screen 2006/3.