Elokuvan kerrontaa voidaan analysoida monella tavoin. Yksi lähestymistapa on tutkia juonirakenteita sekä tarinan hahmoja sankarin matkan käsitteitä hyödyntäen. Sankarin matkaksi (tai monomyytiksi) kutsutaan erilaisten kertomusten pohjalla vaikuttavaa universaalia ja ajatonta juonirakennetta. Sankarin matkan käsitteitä voidaan hyödyntää myös muiden tarinoiden yhteisten nimittäjien ja rakenteiden analysoinnissa.
Arkkityypeillä tarkoitetaan universaaleja hahmojen ja kerronnallisten funktioiden malleja, jotka ovat keskeinen osa koko ihmiskunnan kertomakulttuuria ja kollektiivista piilotajuntaa. Ne eivät välttämättä ole staattisia rooleja, vaan joustavia funktioita – ikään kuin naamioita, joita voi pukea päälleen ja riisua.
Venäläisiä kansansatuja tutkinut strukturalisti Vladimir Propp havaitsi samojen juonikuvioiden sekä kerronnallisten elementtien toistuvan kertomuksesta toiseen. Proppin ajatuksiin perehtynyt amerikkalainen antropologi Joseph Campbell huomasi omissa tutkimuksissaan samankaltaisen sankarimyytin toistuvan primitiivisissä kulttuureissa eri puolilla maailmaa. Vuonna 1949 hän julkaisi havaintoihinsa perustuvan kirjan, Sankarin tuhannet kasvot.
Hollywoodissa käsikirjoituskonsulttina toiminut Christopher Vogler kirjoitti 1990-luvulla osin Campbellin kirjaan, osin Carl Jungin psykologiaan sekä omiin havaintoihinsa perustuvan The Writer’s Journey: Mythic Structure For Writers ‑kirjan, joka on suosittu käsikirjoittajien apuväline.
Christopher Voglerin sanoin sankarin matka ei ole keksintö, vaan havainto.
Sankarin matkaa tulisikin käyttää ennemmin analysoinnin apuvälineenä ja oppaana kuin suorana mallina esimerkiksi käsikirjoitusta tehdessä. Seuraamalla orjallisesti sankarin matkan viitoittamaa tietä on vaarana vajota stereotyyppien sekä ennalta-arvattavuuksien suohon. Hyvässä tarinassa muoto seuraa funktiota eikä toisinpäin.