Tuntematon sotilas kirjasta kohtaukseksi

Tutki seuraavassa tehtävässä miten romaaniteksti kääntyy elokuvaksi. Lukekaa oheinen katkelma Väinö Linnan teoksesta Tuntematon sotilas (s. 135–138.) Katso koko elokuva tästä linkistä.

Verratkaa kirjan tekstiä elokuvan kohtaukseen.

  • Millä elokuvallisilla keinoilla kohtaus on elokuvassa kerrottu?
  • Miten elokuvan kohtaus eroaa kirjan vastaavasta?
  • Onko kohtauksen dialogissa ja kielessä eroa kirjan vastaavaan?
  • Mitä voitte päätellä henkilöhahmoista näiden otteiden perusteella?
  • Miten henkilöhahmojen luominen eroaa kirjasta verrattuna elokuvaan?


Väinö Linna: Tuntematon sotilas
Lainaus sivuilta 135–138. (3. kansanpainos 1956, WSOY)

”Hietanen oli määrätty valvomaan rangaistuksen toimeenpanoa ja hoputteli Rahikaista lähtöön. Toiset jo olivat menossa ja Rahikainen lähti heidän jälkeensä, vetäen kivääriä perässään ja puhelleen tyytyväisenä:
– Eipä osannut arvata noapurin herra, miten arvokkaat olivat hänellä vehkeet, kun sattuivat oikean miehen käsiin. Miulla sitä on sellanen käs, jossa kaikki siunaantuu. Lienöö se tuokii taivaan lahja. Miten sitä muuten… Mutta torrakka olalla tässä pittää ruveta hojottammaan, vaikka sitä henkesä kaupalla pittää porukkoo sapuskoissa.
Hietanen vei heidät pitkälle leirialueelta, sillä he eivät suinkaan aikoneet kovinkaan tunnontarkasti suorittaa rangaistusta. Rangaistut asettuivat seisomaan rinnakkain.
– Vaan sinä se soat männä seisomaan keskelle, kun oot ryhmänjohtaja ja isoin rosvo, puheli Määttä Lehdolle.
– Te ole siin juur niinko Kolkatal, sanoi Hietanen ja istui kivelle tupakoimaan. – Seisoka siin ny vähä aikka. Ei me koko kaht tuntti täsä olla. Kuovi lähte lotti kattoma esikuntta, sen mää tiärä varmast, ja Koskela nukku kohta.
– Seisotaan myö. Mutta mikä Jeesus se tuo meijän alikessu luuloo olevasa, kun se keskelle käyp. Sie se meitä kaikkeen pahaan oot houkutellu. Meijät kiltit ja kokemattomat sotamiehet oot pois sotilaskurista viekoitellu.
He seisoivat jonkinnäköisessä asennossa. Kiväärinperät he tukivat vyöhönsä, niin että kiväärit pysyivät olalla ilman kannattelua. Hietanen antoi hyviä neuvoja, sillä vaikka hän yleensä alistui kuriin, hän oli alokkaana ollessaan kerran kuohahtanut ja ottanut erään liian röyhkeäksi erehtyneen korpraalin nenän sormiensa väliin ja vääntänyt niin, että rusto oli rutissut. Kovennetulla hänkin oli asian selvittänyt.
Puoli tuntia oli tämä ilveily kestänyt, kun taivaalta alkoi kuulua hiljaista huminaa. Se voimistui ja pian erottui heidän silmiinsä tummia pisteitä, jotka suurenemistaan suurenivat.
– Pommareita.
– Jos ovat omia?
– Iräst tuleva. Vaik kyl siält omi voi tul yht hyvi. Ei poja… yks kaks kol nel… Ei jumalaut. Kahreksantoist…Meikäläise ei noi suuris laivueis lennä. Ja lissä… yhreksä hävittäjä suajana hännil…
Surina voimistui. Moottorit soivat kuin urut pitäen kuitenkin yksitoikkoista jollottavaa tahtia: vou vou vou vou.
– Vihollinen on… It. ampuu.
Kauempana alkoi kuulua kevyen It:n loukutus, mutta sen punaiset valojuova-ammukset piirtelivät ratojaan kauaksi taakse.
– Kohti tulee.
Leirialueelta kuului huutoja: Ilmavaara… Suojautukaa…
Koskela tuli ulos teltasta, katsoi läheneviä koneita ja huusi Hietaselle:
– Lopettakoot pojat sen seisomisen ja menkää suojaan!
– Mennä mettän poja! Sanoi Hietanen toisille, mutta Lehto seisoi paikoillaan ja sanoi vihaisesti: Minä en lähde mihinkään. Minä seison kovennettua.
Hietasta hymyilytti ensin, sillä hän piti sitä leikkinä, mutta sitten hän älysi, että Lehto oli tosissaan.
– Ei nyt sentään ruveta hulluiksi, sanoi Rahikainen katsellen levottomana lähestyviä koneita.
Lehto hymyili ilkeätä hymyä. Hän ei katsahtanutkaan koneisiin päin, vaan sanoi tehdyn huolettomalla äänellä:
– Joka pelkää, se menköön! Minä en lähde.
– Jouvan sitä minäkii tässä seisomaan, sanoi Määttä, ja se teki Rahikaisen olon vaikeaksi. Hänessä ei ollut ainesta sankaruuteen, ei ainakaan näin tuiki järjettömään, mutta sittenkin hän sanoi, vilkuen kuitenkin pelokkaasti koneita:
– No männään puunoksaan sitten. Ei miusta kiinni oo.
– Älkkä olkka hullui! Mitä järkke täsä o? Hietanen katseli vuoroin lähenevää vaaraa, vuoroin asennossa seisovia miehiä.
– Kysy kuovilta, sanoi Lehto. – Ei tämä ainakaan minun järjettömyyttäni ole.
– Sää vissi luule, et mää ole niin kauhua suur pöllö et mää en ymmärä mitä sää tarkota. Sää tarkota sitä, et varttia juaks karkku, mut te seiso vaa… Jos te et lähre, nii täsä määki ole. Vaik tulisis ämmi pariree peräs… Mut kattoka… Mää näin kun pommi irtosiva… Kyl jumalaut puseropyykki loppus oja rannas!
Kymmenien moottorien valtava jyrinä pani ilman vapisemaan. Koneet välkähtelivät ilta-auringon valossa, ja niiden alla näkyivät selvästi irtoavat pommit. Edessäpäin jyrähteli jo. Savu ja multapatsaat kohosivat metsänlatvojen yläpuolelle.
– Noi tule meil! Taas irtos.
Laivue oli päällä. Viimeinen kuuden koneen muodostelma ei vielä ollut kohdalla, ja he tiesivät, että sen pudottamat pommit olisivat maassa samaan aikaan kuin itse koneet olisivat heidän yläpuolellaan. Vihlova ujellus kuului.
– Pysykää paikoillanne… Älkää lähtekö! huusi Lehto. Hän oli aivan kalpea, mutta jäykkä ja päättäväinen. Kun pommien ujellus voimistui, veti Rahikainen päänsä hartioihin ja sanoi: Nyt kuoltiin justiin.
Kun ensimmäiset räjähtivät tien takana, vetäytyi Rahikainen kyykkyyn. Toiset sen sijaan seisoivat pystyssä. Sitten seurasi sarja valtavia humahduksia, ja ilmanpaine oli lennättää heidät selälleen. Lähin pommi tuli kuitenkin turvallisen matkan päähän, telttojen väliin, joista toinen lomahti kasaan. Sen räjähtäessä oli Rahikainen pitkällään, mutta nousi niin pian ylös, etteivät toiset sietämättömän jännityksen vallassa ollessaan sitä kunnolla huomanneetkaan. Kalpeita ja totisia he olivat, mutta heti kun he arvasivat että viimeinen oli räjähtänyt, ja tajusivat seisovansa eheinä paikoillaan, levisi hymy heidän kasvoilleen. Tästä puhuttaisiin.
Mutta hymy katosi. Hävittäjät alkoivat kylvää lyijyä pommikoneiden kuokkimaan peltoon, ja samalla kuului teltoilta päin sekavaa vaikertelua:
– Tulkaa joku… tulkaa auttamaan… kuinka minun kävi? Ai jai… Jeesus auta… Näin tuli loppu… tulkaa auttamaan… kuinka minun kävi?
Vaikerrus hukkui rätinään ja moottorien ulvontaan. Lehdon kasvot kiristyivät ja hän sanoi toisille:
– Ei kesken pojat… ei kesken… seisotaan vielä…
Tosiasiassa heillä ei kovin suurta vaaraa ollutkaan, sillä hävittäjät ahdistivat maantienvartta, johon oli jonkin verran matkaa.
–  Joku sai, poja… Mennä auttama! sanoi Hietanen, mutta Lehto kieltäytyi. – Ei Jumalaut… kyl mää mene, sanoi Hietanen ja lähti kyyryssä juoksemaan teltoille. Rahikainen ja Määttä aikoivat seurata, mutta Lehto sanoi kieltäen:
– Älkää suotta menkö… Seisotaan loppuun… Kyllä sen Hietanen tekee yksinkin, mitä siellä on tehtävissä… Ja tuolla menee Koskelakin, ja lääkintämiehet tulevat tiellä.
Toiset jäivät, varsinkin kun viimeinenkin hävittäjä oli jo häipynyt ja useampia miehiä juoksi telttoja kohti.
– Kukahan se on? sanoi Rahikainen arvellen… Tuntui Salosen iäneltä… Ei helevetissä… Sie mokoma se sait miut tähän hulluuteen… jota ei kahta kertoo tapahu.
Lehto nauroi omituista syvältä hytkyvää naurua. hän oli niin mielissään, että melkein suli hetkeksi. Hän tiesi kostaneensa. Ei, mitään ne eivät hänelle voi. Kuolemaa pahempaa ne eivät voi tarjota, ja sen kanssa hän kyllä pärjää.
Rahikainen oli kuin ei olisi lainkaan pettänyt kesken. Hän veisteli jo vanhaan tyyliinsä:
– Saa nähä, monesko luokka se tipahtaa vapauven rististä, kunhan kuovi soap kuulla, minkälaisii sankareita myö ollaan. Hietaselle se kuuluu tammenlehvän kera kun seiso iliman aikojaan, vaikka ei sotarosvo ollukkaan.”

Muuta Tuntemattomasta sotilaasta

Koulukinon tuottaman oppimateriaalin teemoja ovat romaanista elokuvaksi, fakta vs. fiktio, historiallisuus ja historiankirjoitus, henkilökuva, sota, (sota)sankari ja se on suunniteltu yläasteiden ja lukioiden käyttöä varten. Elokuva sopii seuraaviin oppiaineisiin: historia, äidinkieli, kirjallisuus, uskonto ja elämänkatsomustieto.

Katso myös Elokuvapolulta Elokuva ja muut taiteet.

KAVIn Elonetistä löydät lisätietoa elokuvan taustoista ja mm. aikalaisvastaanotosta.